Istut kavereiden kanssa koulun käytävällä. Juttelette niitä näitä viime syyslomasta, ehkä riparista tai muista yhteisistä jutuista. Osallistut keskusteluun, heität väliin omia juttujasi. Silti sinusta tuntuu, että et kuulu joukkoon, että juttujasi ei kuunnella. Asiahan ei välttämättä ole näin, ainakaan tieten tahtoen, mutta silti tuo tunne on monelle tuttu. Että keskellä perhettä tai ystäviä tuntee itsensä yksinäiseksi ja vielä mahdollisesti häpeää sitä. Kaipaa sitä jotakuta, joka olisi kenties juuri se paras ystävä, tai muuten puuttuva palanen. Ajattelee, että hei, mullahan on kavereita, mulla on perhe ja ihmisiä ympärillä, en mä voi ajatella näin.
Kyllä voi.
Haluaisin muuttaa kaupunkiin. Sellaiseen pieneen yksiöön tai ehkä kaksioon kerrostalossa, lähellä keskustaa. Kaupunkiin, jossa voisin aloittaa alusta. Hankkia ystäviä, aloittaa opiskelun, valmistua. Hankkia oman asunnon, jonka itse voisi sisustaa. Hankkia ehkä koiran. Ja niin monet korkkarit kuin mihin raha riittää, ilman että kukaan valittaa niiden säilyttämiseen menevästä tilasta. Voisi katsella parvekkeelta auringon laskua suklaavanukaspurkki toisessa kädessä.
~Juuri kun aloin tottua unelmiin, muistin totuuden~